Keskustelu jatkuu ja kiihtyy siitä, miten työpaikoille käy kun tekoäly ja robotit valtaavat yhä uusia alueita, sellaisiakin joiden vielä hiljan ajateltiin olevan suojassa tältä murrokselta. Keskustelu on välttämätöntä, kyse on suurista asioista koko inhimillisen kulttuurin kannalta. Keskusteluissa kuitenkin nousee jatkuvasti esille näkökulma joka mielestäni on harhaanjohtava.
Kaikessa tekoälykeskustelussa verrataan jatkuvasti tekoälyä ihmisälyyn ja robotteja ihmisiin. Aina astuu kuvaan mahdollisimman paljon ihmisen näköiseksi tehty kone jolla on ihmisaivoja muistuttavat sähköaivot. Kehityksen huipuksi ajatellaan konetta jota on ulkonäön ja toiminnan kautta lähes mahdoton erottaa ihmisestä. Tämä visio konkretisoi hyvin uhkakuvat, mutta kaventaa aivan liikaa niitä näkymiä jotka voisivat avautua jos ottaisimme avaramman katsannon.
Itse termi ajattelu on syytä pitää mielessä näitä vertailuja tehtäessä: millaista onkaan tekoälyn ajattelu? Emmehän vielä tiedä oikeastaan mitään siitä miten ihmisen ajattelu toimii – tai mitä ajattelu edes on. En olisi kovin varma edes siitä että ihmisen ajattelua voidaan rajoittaa aivoihin – toimisivatko aivot samoin ilman muuta kehoa vaikka ne saataisiinkin pysymään elossa sen ulkopuolella? Koneiden toiminta sen sijaan tunnetaan viimeiseen yksityiskohtaan asti, ja kukaan ei ole vielä uskaltanut käyttää tästä termiä ajattelu – lähinnä spekuloidaan sillä voivatko koneet joskus ajatella. Varmasti voivat, mutta ne eivät ajattele samoin kuin ihmiset. Tekoäly on, ja uskon että tulee vielä hyvin pitkään olemaan omanlaistansa älyä, jonka toiminta ja kyvykkyydet poikkeavat radikaalisti inhimillisestä ajattelusta. Juuri tämä pakkaa unohtumaan uhkakuvista keskustellessa.
Ajattelemme että luovuus ja intuitiivisuus ovat ne oleelliset piirteet jotka erottavat meidät koneista, ja näin onkin, toistaiseksi. On kuitenkin selvää, että koneet tulevat saavuttamaan ja ohittamaan meidät tässäkin suhteessa. Esimerkiksi jo alkaneesta kehityksestä kelpaa vaikka Chef Watson, IBM:n kokeilu jossa supertietokone Watson luo uusia ruokia. Mutta tämäkään ei tarkoita että koneet voisivat korvata meidät joka suhteessa. Ne voivat tuottaa luovia ja innovatiivisia tuloksia, mutta aivan eri tavoin kuin me.
Tekoäly ei tule korvaamaan ihmisälyä, oikeampi lähestymistapa on ajatella tekoälyä ihmisälyä täydentävänä. Kummallakin tulee vielä pitkään olemaan oma tapansa ratkaista ongelmia ja sitä kautta oma luontainen roolinsa. On selvää että koneet tunkeutuvat yhä syvemmälle inhimillisen toiminnan alueelle, mutta lopulta – väistämättömien kasvukipujen jälkeen – tulemme huomaamaan että hyvin kävi. Ihmisellä on paljon kokemusta monien potentiaalisesti tuhovoimaisten teknologioiden soveltamisesta. Virheitäkin on tehty, ja niistä on opittu – samat opit käyvät tässä.
Niin, mitä meille sitten jää? Meille jää se mitä me olemme, ihmisiä. Me tulemme kaipaamaan rinnallemme toisia ihmisiä, joiden kanssa elää ja tehdä töitä. Ja meille jäävät tunteet, jotka varmaan ovat vaikeimmin tekoälyllä replikoitavissa. Niissä kun ratkaisee aitous. Johtopäätös siis on että jos aiomme pärjätä koneille tulevaisuuden työelämässä, meidän on panostettava enemmän toisiimme ja tunteisiin. Tulevaisuuden työelämä alkaa kuulostaa hyvältä.
